Matka Liesjärvelle ja takaisin pe 28.2.–su 2.3.2014
Kuin Bilbo hobitti matkalle Lohikäärmevuorelle Tolkienin tarussa lähdin elämäni ensimmäiseen reissuun, jossa oli tarkoitus yöpyä nollarajan alapuolella. Reippaastikin jos matkan alkuperäinen tarkoitus olisi tuonne Tammelaan, Kanta-Hämeen kansallispuistoon, perinteikkään järviylängön sydämeen toteutunut kunnon hiihtovaelluksena. Niin ei kuitenkaan käynyt, kun Liesjärven jäällä oli viikkoa ennen reissua noin viisi cm:äkin vettä. Vielä siinä vaiheessa kun iso osa retken muista lähtijöistä oli jo pystyttänyt telttansa Pirttilahden parkkipaikan edustalle ja kääriytyneet makuupusseihinsa lauantaita vastaisena yönä, minä vielä hämmensin evässoppaani ja tulevasta yhtä epätietoisena kuin Bilbo kokosin hädissäni kamppeitani, mitä nyt vain osasin arvella tarvitsevani.
Hyvissä ajoin varhain lauantaiaamuna ravasin sitten pitkin Pasilan siltaa takki auki mutta taskussa kuitenkin tärkeimmät, pohjoisesta tulleet poronlihat. Jos niillä en pärjää, en sitten millään, ajattelin. Kuten vanhaan kunnon aikaan saamelaiset tulivat Meri-Lappiin vaihtamaan omia antimiaan vaikkapa suoloihin, niin säännöllisin väliajoin vieläkin Karesuandosta tulevat myymään poronlihaa Haaparantaan, josta aina silloin tällöin saan minäkin onnekkaan osani. Ehkä tästä potkua saaneena olin varsin hyvissä ajoin Kauniaisten asemalla odottamassa Ripsiä, joka karautti paikalle valkealla ratsullaan ja sellaisella voimalla, että löysimme itsemme Valkerpyyn rannalta ennen kuin osuimme Liesjärveen.
Siellä sitten sain lisää ensikosketusta Kavtsin kasvatteihin ja muihin matkan reissaajiin. Oli Riittaa, Annia, Ristoa, Beatea, Kösää, Tuulaa, Heikkiä, Juhaa, Panua ja Joikua, Maraa, Jukkaa, Jaskaa enkä kaikkia muista ja osa meni varmasti väärin, vaikka jäällä itsemme esittelimmekin. Sen verran pisti jännittämään tämä talvivaeltajien ihmeellinen maailma. Eritoten kun heti alkuun matkanjohtaja Risto havainnollisti, mitä pitää tehdä jos jäihin uppoaa.
Vaikka uida tykkään, vesi ei varsinaisesti ole elementtini ja hermostuneena hypistelinkin jääpiikkejä kaulassani varmana siitä, että sotken ne solmuihin jos tarve tulee. Siinä sitten kuitenkin vain päätin, etten sulaan astu, ja kuten kaikki hyvät päätökset myös tämä piti niin omalta kuin muidenkin osalta. Viime tingassa oli jokainen löytänyt omat ratkaisunsa myös jäällä ja jäisillä poluilla tarpomiseen. Toiset lähtivät luistimilla, toiset taas kengillä, ja jossain vaiheessa reissua ainakin kerran kaikki keikahtivat selälleen.
Toisin kuin edeltävällä viikolla olimme nyt onnekkaita säiden jumalten suosiossa. Vesi jään pinnalla oli ehtinyt jäätyä, ja sitä oli ilo kulkea. Erityisesti kun aurinkokin paljasti itsensä koko kauneudessaan ja kirkasti seurueen kulkua ja mieliä. Nopeammin kuin osasimme odottaa saavuimme hilpeinä Korteniemen perinnetilalle, jonka nuo ensimmäiset lämpimät auringon säteet saivat hehkumaan kuin eksoottisen keitaan. Ehkä oli vain harhaa, mutta jokainen tuntui saavan hivenen lisää elämän virtaa ja vaatteita vähennettiin, kun käveltiin pitkin tuon entisen 1910-luvun metsänvartijatilan tantereita. Näimme sielujemme silmin hevosia maankääntötöissä, lehmiä laitumella, kanoja ja kukon jaloissamme, miehiä sirpit käsissään leikkaamassa ruista, naisia kantamassa vettä kaivolta ja käsittelemässä pellavaa. Valitut pääsivät vielä kurkistamaan 120-vuotiseen savusaunaankin. Se ei kuulemma tosin ollut ehtinyt vielä lämmetä. Ehdotankin sinne uutta ekskursiota, kun savu taas pakenee saunan räppänästä ja lattialla loistaa kynttilä.
Siitä sitten kuin toisaalta tulleina jatkoimme jäällä matkaa. Hetkeksi pysähdyimme viralliselle tuhkien sirotteluseudulle, ja jokainen sai välähdyksen verran hahmottaa omaa perimmäisintä olemustaan ja tarkoitustaan. Kukin omissa mietteissään, jokseenkin ajattomassa tilassa sitten saavuimme yöpaikkaamme Savilahden telttailualueelle. Osa uskalsi laittaa telttansa jäälle, toiset taas maalle. Jotkut lähtivät vielä luistelemaan. Aurinko antoi edelleen parastaan aivan päivän loppuun asti. Punaisena kuin ketun turkki se loimotti jonkin aikaa jään tasalla, kunnes katosi ja antoi vähitellen tilaa yön tulla. Pimeällä toiset kerääntyivät nuotiolle, osa teki majaa teltoissansa ja jotkut painuivat vielä metsään, jota jonkin aikaa kirkas tähtitaivas ehti vielä ylhäältä koristaa. Erityisesti muutama tähdistä kimmelsi oudosti kutsuen.
Aamu aukeni sunnuntaina sumuisena ja soturimaiseen tahtiin ahkiot pistettiin ojennukseen. Eikä aikaakaan kun olimme jo hoitaneet viimeisen lyhyen jäätaipaleen ja olimme jo takaisin autoilla. Siitä sitten läksimme vielä parille patikkareissulle. Alueella kulkee muutama harju ja niistä tunnetuin on Kyynäränharju, kansallispuiston suosittu retkipaikka. Mekin siellä piipahdimme ja saimme kuulla, kuinka siinä harjun tyvessä asuttiin jo kivikaudella. Todisteiksi ovat löytyneet muun muassa ajasta kertovaa keramiikkaa ja tasataltta.
Sen jälkeen olimme sitten vapaat kirmaamaan pitkin polkuja, jotka luikertelevat kansallispuiston komeassa kuusikossa pienten, somien soiden suodessa hienostunutta seuraansa. Mikä onni oli tuo metsätaipale. Veden päältä vapauduttua jalat ottivat maasta uutta voimaa ja tuskin tottelivat käskyjä. Näin metsäneläimelle tämä oli retken kohokohta.
Siinä tiimellyksessä metsän sylissä ehdittiin kuitenkin käydä monta kiehtovaa keskustelua.
Luontaislääketieteestä kiinnostuneelle oli antoisaa vertailla vuorenkilven eli siperian teen, chia-siementen ja puolukan terveyshyötyjä. Kuultiin myös Kösän aarreaitasta, Lappiaiheisesta kirjastosta, jonka salojen raottamista ehdotan nyt toiseksi tutustumisretkeksi. Opittiin myös useista erikoisista lintulajeista Australiassa, Afrikassa ja Intiassa, kuten maailman vaarallisimmasta linnusta, strutsilintujen lahkoon kuuluvasta ärhäkästä kasuaarista, jonka kynnet ovat paksummat kuin miesten etusormet, ja ne repivät ihmiseltäkin suolet irti, jos tämä sattuu emon ja poikasen väliin tai muuten vain kokevat tämän uhaksi reviirilleen.
Lintuhavainnoista sen verran lisää, että jotkut olivat nähneet ensimmäisenä yönä kyhmyjoutsenen ja viirupöllö oli herättänyt heidät viiden maissa aamulla. Itse en nähnyt muuta kuin korpin korkealla lentämässä Savilahdessa, mutta se kertoo jo paljon. Sen viesti riittää, onhan tuo komea korppi lintumaailman viisaimpia siivekkäitä.
Kukin sitten tipahteli metsästä autoilleen hieman omine aikoineen ja ryhmä hajosi tahoilleen. Tämä hobittikin pääsi viimein takaisin koloonsa. Lähtisikö se uudelle retkelle, jossa kohtaisi viimein hurjan lohikäärmeen Smaugin, joka vielä tällä kertaa piti päätään alhaalla, jää jokseenkin arvauksen varaan.
Ihan lopuksi vielä pieni tiedotus. Nyt on käynyt niin, että Lapin kuivaherkkujen omistaja, noiden mainioiden puolukkaruispuurojen kehittäjä, Leena Rissanen on elämänmuutoksen takia lopettanut toimintansa ja muuttanut Keminmaan Maulasta etelään. Hänellä ei liioin ole valitettavasti tietoa, löytyykö toiminnalle jatkajaa. Jotta juttu ei päättyisi liian tylysti, allekirjoittanut tosin voisi asiaa ajatella.
Teksti Minna Koivuniemi Väärti 2/2014
Kuvat Juha Kelkka
Tunturilatu
