facebook instagram

2022 Kavtsin kesävaellus Sarekiin 23.–30.7.

Kavtsin kesävaellus Sarekiin 23.7 – 30.7.2022

Kavtsi pääsi toteuttamaan monivuotisen suunnitelman Sarekin vaelluksesta viimeinkin tänä kesänä.

Matkaan lähti viisi mitäänpelkäämätöntä ukkoa, 3 Kavtsilaista, yksi Owlasta ja yksi Tunturiladusta.

Tapasimme Jokkmokkissa, jossa muut paitsi Juha yöpyivät ja lauantaina 23. päivä siirryimme Kvikkjokkiin, josta oli tilattu venekyyti Padjelantaledenin alkuun. Juha littyi tuolla retkueeseemme.

Muutaman kilsan venematkan jälkeen nostimme rinkat pykälään ja löimme tietä.

Ensimmäinen päivä meni Tarraätno-jokea vapaamuotoisesti seuraten ohi Njunjesin tunturimajan kosken niskalle, jossa yövyimme n. 16 kilometrin tarpomisen jälkeen. Polku kulki pääosin metsäisessä maastossa, jota voisi paikka paikoin luonnehtia pusikoksi. Paikka paikoin oli avarampaa, joten ihan umpitylsä ei reitti ollut. Leiri oli avoimella paikalla, hieman tuulahteli, muttei mitenkään pahasti, ehkä sellainen 6-7m/s ja aurinko paistoi, lämpöä viitisentoista astetta, joten t-paitasilleen saattoi kulkea.

Toisen päivän maasto oli – jos mahdollista- edellispäivää tylsempi. Yli vyötärön ylettyvää horsmaheinikkoa ja vain satunnaisesti avoimia paikkoja, joista saattoi nähdä upean laakson jossa kävelimme.

Kulku meni ohi Tarregaisestugan ja Såmmarlappastuganin aina Padjelantan kansallispuiston rajalle. Matkaa tuli vajaa 22 kilometriä ja nousua puolisentoista sataa metriä. Taas hieno leiripaikka ja alkavan tunturipaljakan nähtyämme totesimme, että onneksi ei tarvitse enää mennä tuollaista pusikkopolkua jatkossa. Vähänpä siinä vaiheessa tiesimme.

Aamulla heräsimme sateeseen ja maisemia katsastaessa huomasimme pilvien olevan alhaalla. Tunturin rinne, jota lähdimme nousemaan, oli pilvien peitossa. Nousua olikin sitten tarpeeksi, kaikenkaikkiaan nelisen sataa metriä. Vaellusmatkaa viitisentoista kilometriä. Hiukan aikaa kesti löytää kivikkokankaalta leiripaikka viidelle teltalle. Kohtalainen paikka löydettiinkin helpohkon ylityksen jälkeen Låptavakkjavrren kaakkoiskulmalta. Vettä oli tihuuttanut koko päivän ja näkyvyys oli parin sadan metrin luokkaa. Maasto tuolla ylhäällä oli todella vaativaa kulkea, pääosin kivikkoa. Joko paljasta kivirakkaa tai sitten aluskasvillisuuden peittämiä liukkaita murkuloita, joiden lomassa askeltaminen oli todella vaikeaa ja hidasta. Etenkin jyrkähkössä sivurinteessä kulkeminen vaati keskittymistä joka askeleeseen. Liukastumisilta ja kolhuilta ei vältytty.

Aamulla tuli pari reippaanpuoleista sadekuuroa, mutta lähtiessä sade oli jo heikkoa. Olimme sopineet, että matkaan lähdettäisiin aamuisin aina 9:ltä, ja hyvin tuo piti paria poikkeusta lukuunottamatta. Vaellusten kesto oli pääosin n. 9 tuntia päivässä, eli lepoaikaakin jäi. Iltatoimet ruokailuineen veivät aina sen verran aikaa, että mitään nuotiopiiriä emme iltaisin harrastaneet.

Tälle päivälle matkaa ei tullut kuin kolmisentoista kilometriä, mutta korkeuseroa sitäkin enemmän. Kun seisoimme Njoatsåsjohkan laakson reunalla katsoen alas, ensin 300 metrin pudotus alas laaksoon ja muutaman ylityksen jälkeen 500 metrin nousu. Laskeuduimme laaksoon melko jyrkkää kivikkoista pajukkorinnettä, ja saimme suoritettua pari onnistunutta ylitystä, mutta viimeinen haara otti meistä selkävoiton, ei ollut turvallisesti mahdollista ylittää, joten reitin suhteen piti ottaa käyttöön suunnitelma B. Sateista johtuen vedenpinta jokihaaroissa oli poikkeuksellisen korkealla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli nousta Luohttojåhkan itäpuolella Luohttojavren läheisyyteen ja jatkaa sieltä kohti Sarvesjåhkan laaksoa ja Rapadaleniin, josta mäen yli, Pårten massiivi kiertäen, takaisin Kvikkjokkiin. Saman joen ylitystä tuli koettamaan pari hollantilaista retkeilijää, jotka eivät myöskään päässeet joesta yli. Tosin yksi haara, josta pääsimme yli oli heidän mielestään niin pahan näköinen, että eivät edes yrittäneet.

Nousimmekin sitten Luohttojåhkan länsirantaa n. 1200 metriin, johon saimme leirin pystyyn juuri ennen rajuhkoa sadekuuroa. Upea paikka, josta oli hienot näkymät itäpuolen huippujen jäätiköille. Tarkoituksena oli käydä tsekkaamassa aamulla Svenoniuksen jäätikkö, josta sitten takaisin Njoatsåsjohkan laakson pohjoisrintteelle, ja sieltä Boarekin saamelaiskylän kautta alkuperäiselle reitille kohti Kvikkjokkia.

Yöllä tuuli oli kääntynyt kaakkoisesta lounaiseksi, ja melkoisia puuskia tuli alas tunturin rinnettä. Heräsin kahden aikaan teltan paukkeeseen ja kävin tsekkaamassa teltan kiinnityksen. Kaikki 11 kiilaa oli paikoillaan ja teltta tuntui kestävän tuulen hyvin. Viideltä heräsin siihen, että teltan katto löi naamalle, eli kaaret olivat joustaneet niin paljon, että kaartuivat kuperasta koveraksi. Ei muuta kuin taas ulos tsekkaamaan, että kaikki on paikoillaan. Ja olihan ne. Kaikki kiilaat tukevasti maassa.

Hämmästyksekseni huomasin, että Juha seisoi parinkymmenen metrin päässä littanana olevan telttansa vieressä ja pakkaili kamojaan. Kysyin, että mitäpä on tapahtunut, ja hän sanoi telttakankaan revenneen tuulenpuuskassa. Seisoin telttani vieressä ja tarjosin hänelle suojaa omassa teltassani, joka olisi ollut riittävä kahdelle. Kun Juha lähti kävelemään minua kohti, käännyin itsekin kohti parin metrin päässä ollutta telttaani. En ehtinyt kääntyä kokonaan, kun Juha huusi, että nyt se lähti. Sain käännökseni loppuun, ja teltta pyöri jo parinkymmenen metrin päässä. Oli tempautunut irti ja kupolimallinen kun oli, niin sehän pyöri melko helposti. Otin spurtin crocsit jalassa, mutta kun en ole tuulennopea, niin sepä katosi kohta näkymättömiin. Kulkuani tosin hidasti myös kompastuminen kivikossa, toisen jalkineen putoaminen ja kuperkeikka. Seurauksena kunnon mustelma reidessä ja naarmut polvessa ja kämmenessä. Muutaman metrin vielä yritin paljain jaloin, mutta tehtävä oli mahdoton. Keskityimme Juhan kanssa keräämään teltasta ulos lentäneiden varusteiden keräämistä rinteestä. Makuupussi, kännykkä, vaatteita, toinen sukka, kuorivaatteet, hattu ym. pientä. Teltan mukana meni makuualusta, kartta, kompassi, toinen auton avain, lusikka ja muuta pientä. Sillä aikaa Juha oli käynyt herättämässä Mikan ja käskenyt tekemään tilaa. Mikan teltan suojassa sain sitten vaatteet kunnolla päälle ja vaelluskengät jalkaan ja kamat pakattua. Tuulenpuuskat olivat sen verran kovia, että pakattu rinkkakin pyörähti tuulessa, valistunut arvaus oli, että puuskat olivat n.30 m/s.

Muu porukkakin olikin sitten jo herätetty ja aloimme korpivaelluksen kohti laaksoa jo reilusti ennen kuutta. Vajaan tunnin kävelyn jälkeen löytyi sen verran tuulensuojaa, että saimme improvisoidun aamupalan syötyä. Kahvit jäi kyllä siltä aamulta juomatta. Sitten käyttöön Suunnitelma C. Koska olimme kahta telttaa ja kahta makuualustaa (Mikan alusta päätti ensin puhjeta ja sitten muuttua ilmapalloksi) vajaana, päätimme lähteä kohti Darreluoppal-tupaa, joka oli täysin päinvastaisessa suunnassa Suunnitelma B:stä. Viitisentoista kilometriä luoteeseen liki 20 m/s vastatuuleen (Såmmarlappan tuvalla muutama sata metriä alempana oli tuona päivänä mitattu 18 m/s) ja ylämäkeen sateessa Njoattsojavrre-ketjua myöden ja sitten tunturin kielisen ympäri lounaaseen, onneksi jo alamäkeen ja poudistuvassa säässä. Päivän matkaksi tuli 26 km ja tarpominen kesti reilut 12 tuntia. Ei pidetty lounastaukoa, vaan mentiin pähkinöillä ja muulla pikkupurtavalla. Ryhmän asennetta kuvaa hyvin, että kukaan ei kiukutellut eikä narissut, vaan matkalla huuli lensi kuin spitaalisten pikkujoulussa. Myöhemmin kuulimme, että myös tapaamiemme hollantilaisten teltta oli tuulessa revennyt.

Kun päästiin viimein tuvalle, ei kellään ollut mitään sitä vastaan, että maksamme 50 euroa per nuppi sisämajoituksesta lämmitetyssä kämpässä, jossa oli erillinen kuivaushuone. Aamulla oli epätodellinen olo, kun sai vetää jalkaansa kuivat sukat, jotka sai työntää kuiviin jalkineisiin. Talvivaelluksillahan tuon on täysin normaalia.

Kämpän mittari näytti kahta + astetta, joten pukeuduimme lämpimästi ja lähdimme vetämään Padjelantaledeniä kohtoi Kvikkjokkia. Mut kävelimme reippaasti Såmmarlappan tuvalle, loppuosa matkasta jo tuttua polkua. Nyt ainoastaan minä kotini menettäneenä yövyin tuvassa, muut teltassa. Yöllä oli lämpötila niukasti pakkasen puolella ja kevytretkeilijä Antti kertoi ei-viihtyneensä kevyen peiton alla.

STF:n majoilla saa teltassa yöpyä maksutta ja käyttää palveluita, WC ym. Jos tulee sisälle keittelemään, on maksu n. 20 €. Tuolla tuvalla oli myös pieni puoti, josta sai retkieväitä, makeisia, cokista ja folkeööliä. Päivän matka oli ”vain” kuutisentoista kilometriä.

Aamulla taas päiväjärjestyksen mukaan polulle ja Tarrekaisestuganin ohittaen kohti Njunjesin tupaa. Päivämatka hieman alle 20 kilsaa. Tuvilla on vahdit, jotka hoitavat rahastuksen ja huolehtivat yleisestä järjestyksestä. Pesti kestää 5 viikkoa kerrallaan, ja kaikki sapuska ym. pitää maksaa itse ja hoitaa kohteeseen. Palkkio on muutama satanen (euroissa) kuussa, joka käytännössä kuluu helikopterikuljetuksiin itselle ja varusteille. Njunjesin emäntä oli tuottanut omat varusteensa mökille jo maaliskuussa lumikelkalla ja itse kävellyt 13 kilsan matkan pienen repun kanssa. arrekaisella oli nuori nainen kahden juuri- ja juuri kouluikäisen lapsen kanssa.

Njunjesin maja on hienolla paikalla laaksossa, kanjonimaisen kosken partaalla. Kosken yli menee silta, jonka toisella puolella on telttailualue pienessä koivikossa. Oli kuulemma todella kostea paikka aamulla.

Viimeinen vaelluspäivä, samassa pusikossa kuin viikkoa aiemmin. Aina ei voi voittaa. Varmistaaksemme ehtimisen 13.30 veneelle lähdimme taivaltamaan poikkeuksellisesti jo klo. 8:00. Tappavan tylsää polkua lähes juoksimme, kun tiedossa oli Jokkmokkin Opera-ravintola, poropizza ja iso, kylmä olut. Paitsi Pepsin juojalle. 13 kilsan hölkän jälkeen olimme ajoissa venerannassa ja venekuski tiesikin jo kohtalostamme, Juha oli edellisenä aamuna kertonut koettelemuksistamme.

Konsta Pylkkäsenkin mukaan paras ja imelin viisauden laji on jälkiviisaus, sillä saralla saa ihminen eniten aikaan. Miten teltan lähtemisen olisi voinut estää? Päällimmäisenä syynä ehkä se, että olin jättänyt teltan oven auki, joka teki teltasta melkoisen purjeen. Lähtöä olisi saattanut estää, jos olisin laittanut kiilojen ja/tai narujen päälle lapsen pään kokoiset kivet. Ja ainakin yksi kiila ja naru sellaiset, ettei edes tornado niitä irrottaisi. Ensi kerralla sitten ja opiksi jälkipolville.

Kaiken kaikkiaan retki oli todella hieno ja maasto todella vaativaa, etenkin kun poikkesimme merkityltä polulta. Ylhäällä tunturissa joko paljas kivirakka, tai sitten pienen aluskasvillisuuden peittämiä isoja kiviä. En muista Suomen lapissa kulkeneeni noin tiheissä pajukoissa lähes kilometrin korkeudessa. Reitinvalinta sai uudet mittasuhteet. Satatonnisessa kartassa ei näy kivikot, joten 50-tonninen on ehdoton vaatimus turvalliseen reitinvalintaan.

Matkalla oli mukana Mika Kiiski matkan johtajana, Juha Karvonen, Timo Mäkinen, Antti Siipola ja muistiin kirjoitti Paavo Ahonen.