Matkamme kohti Lapin tuntureita alkoi heinäkuisena perjantai-iltana. Lähdimme
Huittisista bussilla, johon hyppäsi myös vava-leiriläisiä. Aamupäivällä olimme polun päässä Rauhalassa. Sieltä 12 hengen seurueemme starttasi matkaan ja heilutti muutamaksi päiväksi hyvästit vava-leiriläisille.
Seurueemme lähti vaeltamaan rinkat selassa mutkikasta polkua helteisessä säässä. Reitti Keimiöjärvelle oli melko tasaista, eikä suuria korkeuseroja ollut havaittavissa. Illalla saavuimme autiotuvalle. Teimme ruokaa, mutta puhdasta vettä ei ollut oikein tarjolla. Siksi päätimme suunnitelmasta poiketen kävellä vielä muutaman kilometrin varaustuvalle. Pystytimme sinne teltat ja kävimme vielä pulahtamassa järvessä.
Keimiöjärvellä aamutoimet tehtyämme jatkoimme matkaa auringon saattelemana kohti Mustavaaraa. Saimme myös samalla esimakua korkeuseroista. Maanantain määränpäänä oli Mäntyrova. Lämpötila edellisiin päiviin verrattuna oli laskenut huomattavasti. Vaelsimme metsikössä ja ”pieniä” suonylityksiä osui reitillemme.
Tiistaina pääsimme sivistyksen pariin. Reittimme kulki Pallas-hotellin kautta. Siellä pidimme pienen tauon ja samalla keräsimme energiaa vaelluksemme kohokohtaa varten. Vaelluksemme jatkui kohti Taivaskeroa. Siellä sytytettiin Helsingin vuoden 1952 olympialaisten olympiatuli.
Ihastelimme tunturin huipulla maisemia kovasta tuulesta huolimatta. Matka Rihmakurulle ja samalla viimeiselle yöpymispaikalle oli aika kivikkoista. Tunturit komeilivat ympärillämme ja jättivät taakseen nätin auringonlaskun.
Keskiviikkona matkamme tuli päätökseen ja saavuimme VaVa-leirille loppuviikoksi. Ennen Susikyröön saapumista reittimme kulki Nammalakurun ja Montellin majan kautta. Nammalasta jatkoimme tauon jälkeen omaan tahtiin Susikyröön.
Vaelluksemme pituudeksi tuli 55 kilometriä. Suuremmilta tapaturmilta vältyttiin ja selvisimme pienillä paikkauksilla. Vettä oli tarjolla rajallisesti kuivuudesta johtuen. Vaellus oli kuitenkin onnistunut. Luonnon rauhaa ja parasta seuraa. Mitä muuta ihminen tarvitsee?
Anni
Tunturilatu
