Sinne ja takaisin – Kavtsin ruskaretki Hammastunturille 31.8.-7.9.2024
Vaellusporukkamme kokoontui Kiilopäälle, josta hankkiuduttiin omilla autoilla tai taksikyydeillä Pahaojan parkkipaikalle. Matkaa tehtiin Kutturantietä, Kulta-kioskin nurkilta kuoppaiselle Sotajoentielle kääntyen. Pahaojan museokämpän pihapiiriin saavuttiin aurinkoisena lauantai-iltana noin kilometrin patikoinnin jälkeen.
Meitä vaellukselle lähtijöitä oli 11 telttoinemme valmiina toteuttamaan Nuku yö ulkona -teemaa kuuden yön ajan. Paikallisten polttiaisten/mäkäräisten lukumäärää en pystynyt laskemaan, mutta ne selvästi toteuttivat Syö ulkona -teemaa. Ajatus savun tuottamisesta ilman tulta houkutti, kun tulenteko oli alueella kielletty. Hyttyshattukin oli jäänyt kotiin.
Hyttyshatusta päästään viikon säätilaan ja varusteisiin. Lämpöisiä kelejä luvattiin. Mutta kukapa sitä nyt yr.no:a uskoisi. Tunturisusi varautuu aina pahimman varalle. Syyspakkaset ei yllätä, kun pitää pitkät kalsarit päällä. Oi, näitä aikoja! Nyt pitäisikin syyskuussa olla teepaita, sortsit ja hyttyshattu. Toki meillä oli vähän sadetta ja harmaita päiviä, mutta sadevaatteita en tarvinnut. Siis kaiken kaikkiaan loistokelit.
Yöt olivat lämpöisten päivien jälkeen yllättävän koleita. Teltta saattoi aamuisin olla monipuolisesti märkä. Viimeisenä aamuna oli näköhavaintoja jääkuurasta. Ruska ei tänä vuonna ollut kovin värikäs, kuivuuttaan kellastuneita lehtiä oli paljon. Mustikoita, juolukoita, puolukoita ja variksenmarjoja luonto tarjosi yllin kyllin. Lintumiehen mukaan ”lintusia oli vähän”, mutta ainakin hömö- ja sinitiaisia nähtiin, kuultiin riekkoja ja pulmusia ja kuukkeleitakin syötettiin. Lämmin kesä oli kuivannut pienemmät purouomat. Niinpä säällä oli vaikutusta hieman myös reittiimme, ainakin tauko- ja leiripaikkojen valintaan, jotta vesipaikka olisi tarjolla.
Pahaojalta kuljimme merkittyä reittiä Ivalojoen Kultalaan. Reitille osui kaksi riippusiltaa. Sotajoen riippusilta oli kesäkuussa tarkastettu. Myös Ivalojoen riippusilta oli hyvässä kunnossa, mutta minusta se oli pelottava. 12 vuotta sitten olin sillan ylittänyt, enkä pitänyt sitä mitenkään pahana. Onkohan tässä sama kuin Linnanmäen laitteissa. Viikinkivene ei näin vanhemmiten ole niin hauska kuin aiemmin. Ivalojoen rantaan ja riippusillalle laskeuduttiin kivikkoista rinnettä turvaköyteen tukeutuen. Silloin vuonna 2012 oli vielä portaat. Rappuja oli laskujeni mukaan 526, vaelluskaverin tulos oli 30 enemmän. Olisipa ollut kiva tarkistaa kumpi oli oikeassa. Nykyisellään rantapenkereen ylösnouseminen on huomattavasti mukavampaa kuin alas laskeutuminen.
Ivalojoki on uljas ja mahtava joki erämaassa, jonne on rakennettu Kultala kaikkine pytinkeineen. Kun kullankaivuuhistoriaan tutustuu, ei voi kuin ihmetellä ihmisten sisukkuutta - ja kullanhimoa.
Kultalasta jatkoimme kohti Hammastunturia Pietarlauttasta kiertäen, Kivipäätä silmäillen. En ollut Hammastunturilla aiemmin käynyt. Avarat maisemat olivat iloinen yllätys. Silmä ja sielu lepäsi, kun näki kauaksi, sinne missä ”siintää himmeyden metsät”. Joinakin hetkinä, kun rinkka oli asettunut sopivasti, eikä mikään painanut, askeleet tahdittuivat vanhaan runonsäkeeseen: ”vaieten astuvi vaeltaja, mielen murhe nukkuu…”. Kun mainitsin lähimmälle kanssakulkijalle, että olen päässyt tällaiseen flow-tilaan, virisi kevyt keskustelu Eino Leinon elämänkulusta.
Kanssakulkijat ajatuksineen ja kokemuksineen ovat vaelluksen ilo ja suola. Kuulee uusia näkökulmia asioihin. Meitä oli tällä vaelluksella monen ikäisiä ja enempi/vähempi retkeilleitä. Paljon muisteltiin menneitä, mutta opittiin myös uutta. Itse opin, että pieni ruokatermari olisi syysretkellä kätevä. Myös sen opin, että ”alaspäin oleva tee” ( ꓕ ) karttamerkintänä tarkoittaa isoa kiveä.
Hammastunturin huippunäkymien jälkeen palattiin samaa reittiä takaisin Pahaojalle Kultalan kautta. Yllätyksen paluumatkaan järjesti vekkuli Karjalankarhukoira, joka ilmestyi eräänä aamuna leiriimme. Karkulainen lyöttäytyi porukkaan ihan muina koirina ja kuljeskeli päivän kanssamme. Kultalassa se joutui heräämään koiranuniltaan, kun kaksi nuorta karhunpyytäjää tulivat karkulaista hakemaan ja kytkemään kiinni. Koiranpojan vapaa päivä oli ohi.
Minua on aina kiehtonut vaeltamisen vapaus päiväretkeilyyn verrattuna. Nostat rinkan selkään, kuljet sinne tänne ja takaisin. Ja olet osa uniikkia erätarinaa. Nykyään olen alkanut miettimään, kumpi painaa enemmän: nämä ajatukset vai askeleet? Jätän mietteet muhimaan tietoisena siitä, että ennen vaellusta vaivannut hartiaseudun jumi parani rinkkaa kantamalla. Kiitos taas, armas sininen hierontalaitteeni, kantolaite vuosimallia 1990.
Kiitos vaelluksen vetäjille Markku Arolalle ja Juha Kelkalle ja muille mukaville kanssakulkijoille: Elina Hemminki, Marita Kallinen, Päivi Karimaa, Anneli Pajunen, Joonas Peltonen, Paula Rautoja, Jukka Vilen ja Juha Virkkunen.
Eila Nokelainen
Tunturilatu
